Nelkyt

Pari viikkoa ja puolet (laskennallisesta) elämästä on lusittu.

Neljäkymmentä vuotta. Se on pitkä aika. Tavallaan. Tavallaan se tuntuu mitättömän lyhyeltä. Paljoltikin siitä syystä, että en muista ensimmäisestä viidestätoista vuodesta juuri mitään. Tai melkein parista kymmenestä. Parikymppisenä sairastuin vakavaan masennukseen ja se teki tempput muistille. On ne hatarat, unenomaiset muistinriekaleet ajalta ennen masennusta (aem.) ja ajalta toipumisvaiheen (atv.). Siksi kai eletty elämä tuntuu pelottavan lyhyeltä. Kun ei muista kaikkea mitä on tapahtunut. Mutta tavallaan se on kai hyväkin, koska iso osa elämästä on ollut aika perustylsää. Muutamia valopilkkuja arjen harmaassa ketjussa.
Onko se niin kaikilla? Vai onko olemassa ihmisiä, joiden koko elämä on ollut kuin helminauhaa; Arvokkaita, hohtavia palleroita jonossa yksi toisensa jälkeen.
Tai sitten se on asennekysymys. Niistä pölynharmaista hahtuvista pitäisi osata tehdä niitä helmiä eikä vaan odottaa, että jotain Erikoista tapahtuu. Niin se varmaan on.
Mutta on vaan niin paljon helpompi mitata elämäänsä ja sen arvoa niillä ulkoisilla merkeillä, kuten työ, asunto, auto, kaikkinainen varallisuus, matkustelut, juhlat, meriitit.
Mutta kun on lamakauden lapsi, niin ei omista oikeastaan mitään, ei ole vakituista työtä, ei varaa matkustella, eikä ole saanut haalittua edes niitä puolipakollisia arvolausekkeita joko akateemisessa- tai ihan vaan sosiaalisessa muodossa.

On kyllä ihan terveellistä edes kerran neljässäkymmenessä vuodessa istua hetkeksi laskeskelemaan tehtyjä ja tekemättömiä. Englanninkielisert lajitoverit puhuvat "bucket list"-istä. Kuinka tehdään lista asioista, jotka haluaa tehdä ennen X:nnettä syntymäpäivää. Mikä sekin on kauhean stressaava ajatus. Kaiken muun jokapäiväisen kiireen ja riittämättömyyden lisäksi pitäisi vielä muistaa tarkistaa sitä listaa ja saada vedettyä yli niitä kaikkia aikeita. (Laskuvarjohyppy, Pariisin matka, meitsien jonkun idolin kanssa, tietynmallisen auton osto, kesämökki, etc. etc.) Ja joutua huomaamaan, että ei ole varaa / aikaa / rohkeutta toteuttaa niitä.
Olen paasannut aiheesta ennenkin, mutta näin Virallisen keski-iän poksahtaessa mittariin sitä jaksaa pohtia tuota asiaa (=ikäkriisi??).
Miten elän niin että en joudu sitten joskus katumaan, että olen tavoitellut kaikkea turhaa ja jättänyt oravanpyörän perässä ravatessani tekemättä ja kokematta niitä Oikeasti Tärkeitä asioita? Mitkä edes on niitä Oikeasti Tärkeitä asioita? Mistä ne nyt tunnistaa? Kun aina vanhukset kertovat, mitkä asiat heitä harmittavat. Mitä olisi Pitänyt tehdä silloin joskus taannoin. Kun pitäisi pitää samassa päässä lapsen mielikuvitus, teinin haaveellisuus, aikuisen järki ja vanhuksen tieto.
Onko se edes mahdollista? Vai teemmekö me kaikki ne kaikki samat virheet? Sukupolvi toisensa jälkeen ihmisiä, jotka paheksuvat nuoria, eivät kuuntele vanhuksia ja yrittävät opetella elämää samalla kun sitä pitäisi elää.
Jos kerran tulevaisuuden opit saadaan historiasta, niin pitäisi kaivaa teininä kirjoittamani päiväkirja tasaisin välein esille, lukea ja oppia. Silloin ei haaveiltu omistusasunnosta, tukevasta eläkkeestä ja vakituisesta työpaikasta. Silloin elämä oli vielä ruusuntuoksuinen ja aina jännittävä tulevaisuus edessä.
Nyt on nelkyt ja sen tulevaisuuden pitäisi olla just NYT.
Ja kyllä ne ruusutkin vielä tuoksuu..

Nuusku

Vaikka en tunnustakaan olevani "jouluihminen", niin tietyt jutut joulussa kyllä jaksavat
ilahduttaa vuodesta toiseen, vaikka suurin lapsenmielinen riemu onkin vaihtunut rauhallisempaan
"Ollaan vaan ja köllötellään"-asenteeksi.
Paistuvien piparien, hyasintin (hajusintin) ja kuusen tuoksut.
Ne on ne, mistä tulee joulu.
Siksi on joka joulu pakko saada ainakin pari hajusinttiä ja vähintään yksi paketti piparitaikinaa,
että saa nauttia siitä lapsuudesta tutusta tuoksusta. Kun laittaa silmät kiinni, voi muistaa ne kaikki
joulut ja kuvitella että ulkona on korkeat nietokset, pakkasta ja revontulia, vaikka todellisuudessa
onkin ankeaa pimeää ja märkää ja melkein kymmenen astetta lämmintä.

Nuuskut on muutenkin tärkeitä. Varsinkin tällaiselle ihmishahmoiselle labradorinnoutajalle, jolla on erinomaisen tarkka hajuaisti (ja yletön ruokahalu).
Vanhojen kirjojen tuoksu, museoiden tuoksu, rakkaiden ihmisten tuoksut, omien koirien tuoksut. Lista on loputon.
On nuuskuja, joista tulee selittämätön haikeuden tunne tai ilo tai jopa pelko, vaikka tuntee pelkästään tietyn hajun / tuoksun. Kuten tietty haju, jonka aistiessani yhdistän sen heti tiettyyn maalaukseen, minkä näin lapsena ja mikä pelotti suunnattomasti. Tai savun haju, josta aina tulee lapsuudenkodin sauna mieleen. Tai se tietty tuoksu, joka oli ominainen vain mummolalle.

Onhan se jo tieteellisestikin todettu, että ihmisen hajumuisti on kaikkein vanhin ja siksi kaikkein syvimmällä aivojen laatikoissa.

Mitäs jos vanhainkoteihinkin yritettäisiin saada muitakin tuoksuja kuin se ainainen desinfiointiaineen haju?
Jotain, mistä ne mummot ja papat ehkä muistaisivat vielä sieltä dementian ulkolaidaltakin joitain mukavia muistoja lapsuudesta, nuoruudesta tai jopa omista lapsistaan, jotka ovat kasvaneet tunnistamattomiksi.

Olisiko jossain "tuoksuarkisto", josta voisi etsiä tiettyjä tuoksuja? Kehittää niitä kuin parfyymeja.
Niinkuin se lapsuuden kesäpäivien tuoksu. Päiväkodin suolataikinan ja sormivärien hajut. Mummon oma tuoksu, jossa oli sekoitus käsivoidetta, pullaa ja jotain määrittelemätöntä.
Kaikki nykyajan tuoksuhärvelit ja -kynttilät eivät koskaan voi korvata niitä nuuskuja, mitkä täydentävät kaikkia ihania muistoja.
Ja kun sellainen "nuuskuarkisto" viimein keksitään niin haluan sinne kanta-asiakaskortin heti.

Sitku

Sitku mulla on hyvinpalkattu duuni.. Sitku olen laihtunu kolmekymmentä kiloa..
Sitku lapsi on vanhempi... Sitku on aikaa..

Kuinka moni tunnistaa?

Nyt niin muodikas sitku-elämä jota yritetään kaikilla mindfulness-tekniikoilla muuttaa nytku-
elämäksi.
Mutta miten se onnistuu, kun niin monet niistä sitku-jutuista vaatii aikaa, rahaa, viitseliäisyyttä ja kaikkea muuta sellaista mitä just nyt ei välttämättä ole? Ja onko pakko kaikkea sitkua koettaa väkisin vääntää nytkuksi? Eikö voisi julistaa niitä sitkujuttuja haaveiksi ja suunnitelmiksi. Elää nyt niitä juttuja mitä voi tehdä nyt ja jättää osa niiksi haaveiksi. Kun samalla kun saarnataan siitä, että pitää tehdä NYT kun on aikaa ja tilaisuus (ja on hengissä), julsitetaan että pitää olla haaveita.
No jos kaikki pitää toteutta NYT niin eihän niitä haaveita ja suunnitelmia jää enää jäljelle.

Minun mielestäni on ihan eri asioita ne mitä haaveillaan ja suunnitellaan ja mitä oikeasti toteutetaan ja edes aiotaan toteuttaa.
Nytku eletään tätä päivää, koetetaan iloita tästä päivästä ja kaikesta mitä se tarjoaa ja haaveillaan
tulevasta. Koska ilman haaveita ei myöskään ole pyrkimyksiä, tulevaisuutta ja päämääriä, joita kohti mennä. Vaikka ei koskaan muuttaisikaan Toscanaan viljelemään oliiveja ja maalaamaan, niin saa
siitä silti haaveilla.
On se helkkaristi paljon kivempi haave kun ajatella että asuu Korsossa vuokrakaksiossa ja tekee vuorotyötä tuotantolinjalla kunnes kuolema tai eläke ja vanhainkoti kutsuu. (Nämä EIVÄT siis ole pahoja asioita, mutta eivät välttämättä niitä parhaita ja kirkkaimpia haaveitakaan, ainakaan kaikille.)

Moni psykologi ja neurotutkija on sanonut että haaveileminen on tärkeää. Vajota silloin tällöin päiväunelmiin ja antaa aivojen rakennella unelmia. Se lievittää stressiä ja kohentaa aivojen kuntoa.
Siinä maanisen suorittamisen lomassa on välillä oikein rentouttavaa langeta meditatiiviseen tilaan, jossa ajatus leijailee ihanissa maisemissa ja josta monesti palaa takaisin hieman iloisempana.

Varsinkin nyt joulunaikaan on monella aikaa ihan luvan kanssa ottaa rennosti ja jättää se jumalaton höseltäminen hetkeksi. Vaikka kinkusta tuli liian suolaista, laatikosta liian vetistä ja smetanakin unohtui ostaa mätien kaveriksi, niin kaikki on kuitenkin ihan ok. Oikeasti.

Aika matka

Taas kun vietin unetonta yötä sain päähäni selata vanhoja valokuvia.
Ylä-aste-ajalta pääosin.
Kuinka sitä oli niin nuori. Tiesi kaiken, osasi kaiken ja oli kuolematon.
Oli palavan Rakastunut, koki traagisia eroja ja sitä kuuluisaa teiniangstia.

Silloin oli jotenkin omassa maailmassaan, joka ei ole sama kuin tämä "aikuisten" maailma.
Uutiset politiikkoineen ja ulkomaiden konflikteineen oli etäistä taustakohinaa.
Kaikki tärkeä tapahtui jossain käden ulottuvilla. Kuka seukkaa kenen kanssa ja kuka
oli viikonloppuna kännissä ja mitä silloin tapahtuikaan. Mitä tehdään ja missä, kenen kanssa
ja koska. Tunteet olivat massiivisia ja niiden ilmaiseminen aivan mahdotonta.
Silloin Se Tietty Tyyppi oli puolijumalan kaltainen titaani, jolle ei voinut puhua. Häneen
luotiin Katseita ja yritettiin päästä viereen istumaan (ihan casual-meinki päällä, tietty, mutta syke 150).
Nyt aikuisena ihmiset, jopa Ne Ihmiset ovat muuttuneet ihmisiksi. Titaaneista on tullut tallaajia
ja niistä kaikkien kundien kuolaamista mimmeistä tavallisia pirkkoja kersoineen ja asuntolainoineen.
Kenestäkään ei tiennyt oikeasti mitään silloin aikoinaan, mutta silti tiesi kaiken "olennaisen".
Kaikessa paheellisuudessammekin (tai siinä toivossa, että olisi voinut olla paheellinen), olimme
aika viattomia.
Elämän realiteeteilla saattoi pyyhkiä, no, sanotaan että nenänsä. Kaikki kulki syklissä. Maanantaista
suoriuduttiin perjantaihin, siitä ihan kybällä lauantain ja sunnuntain kautta takaisin maanantaihin.
Haaveiltiin, oltiin viettelijöitä ja seireenejä, ujoja ja ovelia, mitä milloinkin. Odotettiin Sitä aikaa,
kun pääsee koulusta pois, täyttää kahdeksantoista, saa kortin ja auton, pääsee baariin, muuttaa

pois kotoa jne. Elämä oli ainaista tulevaisuuden odottamista. Sitä se on nytkin, paitsi että se tulevaisuus

ei välttämättä ole enää niin satumainen ja ihmeellinen.
Milloin itse alkoi katsoa uutisia ja kiinnostua ulkomaiden konflikteista? Missä vaiheessa sitä joutui
keskelle sitä taustakohinaa. Nyt uusi sukupolvi tietää kaiken ja kulkee takki auki ja loistavan tule-
vaisuuden kruunu hiuksillaan. Heitä ei kiinnosta Kreikan talous tai talouden taantuma.

Katon vielä luokkakuvaa Viattomuuden Ajalta.

Mitä meistä tuli? Miksi? Miten?
Olimmeko silloin niitä Oikeita Itsejämme vai olemmeko sitä nyt?
Vai onko meidän Oma Itsemme vaan muuttunut ja ottanut vakuutuksia ja alkanut  huolehtia
laskuista eikä enää lauantaista?
Jos voisi mennä takaisin, menisikö?

Aikamatka, jolta palaan hölmistyneenä, haikeana ja vanhana.

Putkiaivo vai kukkakaali-?

Olen tässä jo pidemmän aikaa pohtinut tuota mies-nais-vastakkainasettelua.
Kuinka on testiä "Oletko enemmän mies vai nainen?", putkiaivo vai kukkakaaliaivo? Naisellinen vai miehinen? Kuka on päättänyt, mikä on naisellista ja mikä miehekästä? Jos mies auttaa kotitöissä ja vaihtaa vauvalle vaipan, se on miehekästä. Mutta jos nainen vastaavasti auttaa putkitöissä ja vaihtaa autoon öljyt, se ei olekaan naisellista?
Siksi toisekseen kuka on päättänyt, että kotityöt ovat automaattisesti naisen ja mies "auttaa"? Miksei niin, että kotityöt on kotitöitä, joita tehdään kotona, oli se sitten hajulukon putsaamista, imurointia, lumien kolaamista tai silittämistä.
Jos nainen on hoikka ja nätti ja pitää kauluspaitaa ja maihareita, on se übernaisellista. Mutta jos nainen on lihava ja vähempi nätti, on hän rekkalesbo.
Miehet juo kaljaa ja naiset siideriä. Miehet vetää mättöä naamaan ja naiset herkuttelee. Mies haluaa mennä katsomaan lätkämatsia ja nainen tyllihamebalettia.
Kuka näitä klisheitä oikein pitää yllä? Miehet vai naiset? Minulla on lyhyt tukka ja miehelläni pitkä. Minä mieluusti löjöän sohvalla katsomassa hyvää huonoa telkkaria. Mies istuu koneen ääressä ja lukee sivistäviä artikkeleita.
Jos mies kasvattaa play-off-parran ja muutenkin on epäsiisti, se on machoa. Jos nainen kasvattaa VoF tai BB-sääri- ja kainalokarvat ja on epäsiisti, se on vastenmielistä.

Joskus ammoin miehekkyys ja naisellisuus määriteltiin niin, että naisessa tuli olla mahdollisimman vähän miehisiä piirteitä (no tottakai ääripaternalistisessa yhteiskunnassa..) Ja miten olisikaan ollut mahdollista päästä vallankahvaan kun koko ajan piti pykätä lapsia ja monesti naiset vielä kuolivat siinä puuhassaan kohtuuttoman nuorena.

Onko naisellisuus ja miehekkyys tosiaan sitä, että naisellinen nainen on kaunis ja sillä siisti. Miehen tarvitsee vaan olla (ainakin näennäisesti) suoraselkäinen ja työteliäs.
Tosin ranskalaisten mielestä nainen ei voi olla todella kaunis, jos ei ole joskus todella ruma.

Luonto on pakkomääritellyt sukupuolen ja monesti pelkkä fysiikka jakaa pystymisen puolesta tehtävät naisten ja miesten välillä. Miehen fysiikka kun vaan on rakennettu enemmän voimaa ja naisen enemmän ketteryyttä tukevaksi.

Mutta entäs ne asiat, mihin ei tarvitse kumpaakaan?
Kynnet kasvaa molemmille, mutta vain nainen "saa" hoitaa ja hoidattaa niitä. Tukka kasvaa molemmille, mutta vain nainen saa kihartaa, värjätä ja koristella sitä. Sääri- ja kainalokarvat kasvaa molemmille, mutta vain mies saa pitää ne. Takapuoli on molemmilla mutta vain mies saa raapia sitä (ja piereskellä). Kasvot on molemmilla, mutta vain nainen saa meikata. (Mies saa meikata vain jos on punkkari, rockstara tai homo.) Ja jos kuuluisan metallibändin miehet saa meikata ja on Tosi Äijiä, niin jos tavallinen Pera vaan meikkaa, hän saa turpaan ja on päästään vialla.

Onneksi alakulttuurit ovat jo alkaneet sotkea käsityksiä ulkonaisesta sukupuolesta. Mutta silti miesten käyttämät hameet on joko pitkiä, mustia ja täynnä ketjuja ja solkia tai sitten kilttejä. Miehen sääriä kuitenkin voisi korostaa todella seksikkäästi viininpunainen satiini-kynähame. Ja miksi ei? Ei nykyään tarvitse ratsastaa hevosella, jossa hame olisi pahasti tiellä. Bemaria voi ajaa hameessa ihan mainiosti.
Mutta silti. Alakulttuuritkin Rikkovat Rajoja. Mutta Rajat ovat silti olemassa.

Erityisesti miehille sukupuolen näkyvät tunnukset ovat tabu. Mutta taas naisille naiseuden henkiset tunnukset ovat vähintään yhtä tabu. Naisen on laitettava muut itsensä edelle. Naisen on uhrattava omastaan lastensa eteen. Naisen on haluttava lapsia. Naisen on oltava Hyvä Äiti (mitä se sitten liekään..) Naisen on oltava Feministi, ei riitä, että on ihminen.

Ja loppujen lopuksi. Eikö se voi avata sen pirun oven, joka on sitä lähinnä??

Hautajais-blues

 

Hautajais-blues

 

Pysäyttäkää kellot, puhelinlinjat katkaiskaa,

estäkää koiraa haukkumasta kera luun mehukkaan .

Vaientakaa pianot ja kun hiljaa rummuttaa,

Esiin tuokaa arkku, nyt surijat tulla saa.

 

Lentokoneiden murehtien kiertää antakaa,

”Hän kuollut on”, niiden savuin taivaalle kirjoittaa,

Surunauhat katupulujen kaulaan valkeaan kietokaa,

Liikennepoliisien hanskat mustiin kaikki vaihtakaa.

 

Hän pohjoiseni oli, etelä, itä, läntenikin,

Jokaviikkoinen arki, leponi sunnuntain.

Keskipäiväni, yöni, puheeni, lauluni ain,

Kun rakkautta ikuiseksi luulin,

kuinka väärässä olin vain.

 

Sammuttakaa tähdet, ei jäädä saa ainutkaan;

pakatkaa pois kuu, taivaalta aurinko riisukaa,

kaatakaa pois meret, metsät pois lakaiskaa,

koska mitään hyvää ei tule enää koskaan kuitenkaan.

 

W. H. Auden, Funeral blues

Käännös: Mila Puhakka

 

 

Turpaan vaan taas

Ja taas.
Juuri kun pääsin luulemaan, että nyt alkaa asiat luistaa, niin ei!
Turpaan vaan. Minulle on paiskattu niin monta ovea päin näköä, että on kumma etten
jo näytä mopsilta.
Ja kun "ottaa kokemuksista kaiken irti ja oppii niistä", niin seuraavalla kerralla
se saatu oppi ei olekaan oikein, vaan taas menee jotenkin metsään. Ja miten on
mahdollista, että aina saa positiivista palautetta, mutta siltikään ei kelpaa? Olet hyvä, tosi hyvä, mutta silti huono. Joku tuossa logiikassa mättää.
Ja kun tässä vaiheessa elämää olisi jo pitänyt saavuttaa vaikka mitä. 
Se on kai jotenkin myötäsyntyinen koodi, joka kertoo, että milloin pitää olla tehtynä sitä ja tätä. 
Opiskele, hanki työ, tee uraa, mene naimisiin, tee lapsia, selviydy kotona olosta menettämättä ammattitaitoasi, paikkaasi uralla, järkeäsi. Ja kun muksut saa potkittua edes jonkinlaiseen itsenäisyyteen, tee taas uraa kunnes pääset eläkkeelle. Sitten vietät aktiivisen seniorin elämää, jossa mennään, tehdään ja hararstetaan. Siinä kyljessä pitää kerätä omaisuutta. Auto, oma asunto, oma talo tai ainakin rivari, oma kesämökki.  
Mutta tässä vaiheessa elämää koodi menee jo kohdassa  Lapsi kasvatettu koululaiseksi ja mammonapuolella pitäisi olla jo menossa kesämökki-vaiheessa.
Toista kertaa naimisissa. Lapsi menee tokalle, työtä ei ole, eikä omaisuutta edes oman auton verran. (Puoliksi on auto kyllä.) Missä menee metsään?
Mikä minussa on NIIN pahasti pielessä, että työpaikat ei tartu? Joko työpaikan valinta menee pieleen tai työnantajalla työntekijän valinta menee pieleen.
JA kun pitäisi jo olla koulutus ja se, mikä piti tulla isona. Kun olen jo kaikin puolin iso. Muttakunei. 
Vai onko koodi väärässä? Eikö se nykyään enää menekään niin kun koodi sanoo?
Mutta kun työmarkkinat ja kaikki muu maailma ei ole synkassa. Pankki vaatii työpaikkaa jos mielit lainaa. Ilman lainaa et saa mitään. Ilman mitään ei ole, no, mitään.
Ihan kun koko ajan istuisi tyhjän päällä vain odottamassa että tyhjä tajuaa, että ei pystykään kannattelemaan.
Ja tässä sitten pitäisi elää. Kaikilla ympärillä on duunit, autot, kämpät ja jopa osalla mökkikin.
Huokaus. 
Ei muuta kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.